Minun on jo jonkin aikaa ollut tarkoitus kirjoittaa tämä teksti, mutta olen vain kerännyt voimavaroja tähän ja näin ollen tämän kirjoittaminen on siirtynyt.
Minulla on ollut tähänastisessa elämässäni muutama oikeasti traumaattinen kokemus: parin vakavamman parisuhteen päättyminen ja 2013 molempien isoäitieni poisnukkuminen. Näistä asioista selviytyminen oli kovan työn takana ja uskoinkin, että mitään tätä pahempaa ei voikaan olla.
Kunnes koitti 7. maaliskuuta 2016.
Minulla tuo päivä alkoi ihan tavallisesti. Oli maanantai ja taas vaihteeksi olin kovin aamu-uninen, en meinannut millään herätä siihen päivään. Jos oikein muistan, yhdentoista aikoihin kampesin itseni ylös sängystä. Ulkona oli harmaa räntäsateinen sää.
Tyypillinen maanantaisää, ajattelin. Vähän päälle viikko takaperin oltiin muutettu miehekkeen kanssa ensimmäiseen yhteiseen kotiimme. Tavarat alkoivat olemaan oikeilla paikoillaan. Join aamukahvia ja pohdin, miten elämä alkaa vihdoin asettua uomiinsa, ulkona vellovasta harmaudesta huolimatta.
Hieman ennen kolmea saan puhelun. Äiti soittaa. Muistan ihmetelleeni, että miksi äiti tuohon aikaan soittaa, hänenhän täytyisi olla töissä. Äidin äänensävy on rauhallinen mutta hieman itkuinen, hän kysyy olenko kotona ja olenko yksin. Vastaan olevani kyllä kotona ja että Markus on kanssani. Äiti kehottaa minua istumaan alas. Sillä hetkellä ajatukseni alkavat sinkoilemaan joka puolelle.
Kenelle on sattunut jotain? Ukillekko? Mitä ihmettä nyt on käynyt? Ja sitten äiti sanoo sanat, jotka varmaan maailman viimeiseksi olisin odottanut sieltä tulevan. Sanat, jotka kaikuvat vielä tänäkin päivänä mielessäni hetkittäin ja jättävät yhden sydämenlyönnin välistä niitä ajatellessani.
"Teidän iskä on kuollut."
Tavataan sanoa, että kun joku tuo sinulle jonkun oikein shokeeraavan tiedon, menee hetki ennen kuin aivot vastaanottavat asian. Minulla sen sijaan tuona hetkenä viesti meni perille kuin sähköisku, saman tien, kovaa lyöden vasten kasvoja. Sitä hätääntymisen määrää. Muistan kun aloin huutaa täyttä kurkkua, hokien "
ei, ei voi olla totta, ei, ei" ja itkin. Markus havahtuu siihen, että nyt kaikki ei ole kohdallaan. Äiti kehottaa minua antamaan puhelimen Markukselle, jolle hän selittää tilanteen. Itse sinkoilen ympäri asuntoa itkien ja huutaen, hokien ääneen
"ei tämä voi olla totta, rakastan iskää, ei iskälle voi käydä näin". Miljoonat ajatukset pyörivät samaa aikaa mielessä; epäusko, hätä siitä etten sanonut iskälle miten tärkeä hän oikeasti oli, toivottomuuden tunne kun läheinen ihminen on viety luota niin ettei edes ole voinut hyvästellä.
Juoksen koneelle, avaan tilannehuoneen nettisivun ja katson tiedot onnettomuudesta.
Ihmisen pelastaminen puristuksista. Pelastaminen.
Pelastaminen. Takerrun siihen sanaan. Onnettomuudesta ei lue tarkempaa tietoa ja siinähän lukee pelastaminen. Eihän iskä silloin ole voinut olla kuollut?? Markus varmistaa äidiltä, että onko tämä nyt ihan varmasti varmaa tietoa. Äiti vannoo sen olevan.
Maailmani on virallisesti romahtanut, tästä eteenpäin ei mikään olisi niin kuin ennen.
Seuraavaksi aloimmekin sitten pakkaamaan ja keksimään kyytiä kotiin, äidin luokse. En ole koskaan pakannut tavaroita niin nopeasti kuin silloin. Muistan myös miten ensimmäinen ajatus pakatessani oli, että minulla täytyy olla ristiriipus kaulassa. Etsin kaiken sekamelskan keskeltä riipusta ja sen löydettyäni huomasin, että se on tummunut.
Tämä täytyy kiillottaa, ajattelin. Jostain kummasta löysinkin hopeankiillotusaineen siinä shokissa ja puhdistin korun ja laitoin sen kaulaani. Näin jälkeenpäin ajateltuna äärimmäisen epäloogista, sillä hetkellä maailman loogisinta.
Matka kotiin ystävämme autossa istuessa meni kuin sumussa.
Maailman hirvein sää, maailman hirvein maanantai, ajattelin. Sama harmaus seurasi meitä seuraavina vuorokausina. Seuraavina viikkoina. Jossain kohtaa tuntui että onnettomuudesta oli kulunut useampi kuukausi vaikka todellisuudessa siitä oli kulunut vasta päiviä, korkeintaan viikkoja.
Kun palasimme Poriin ja aloimme olemaan enemmän taas täällä, suru ja epäusko valtasivat eri tavalla mielen kuin äidin luona, jossa isän poissaolo oli kokoajan läsnä. Usein yön pimeinä tunteina otinkin puhelimen käteeni ja soitin isän numeroon, vain kuullakseni "tämä numero ei ole käytössä, olkaa hyvä ja tarkistakaa numero". Joka kerta tuo löi kasvoille ja lujaa.
Tänä päivänä, neljä kuukautta onnettomuuden jälkeen maailmani on edelleen hyvin erilainen kuin mitä se olisi jos iskä olisi täällä vielä. Helpompia päiviä alkaa olemaan pikkuhiljaa enemmän, kyyneleitä pikkuhiljaa vähemmän. Ikävä ei kuitenkaan koskaan katoa, eikä harmitus siitä etten saanut iskää edes hyvästellä. Varsinkin viimeisimpinä vuosina olimme iskän kanssa hyvin läheisiä. Läheisiä, aivan kuten silloin kun olin pieni. Kun edellinen parisuhteeni oli päättymässä ja hetkittäin tuntui että joudun tuuliajolle eikä missään ole mitään järkeä jos kaikki nyt päättyy, iskä oli tuki ja turva minulle. Hän boostasi minua eteenpäin ja kun päätin että nyt on aika kävellä pois tämän kaiken vanhan keskeltä ja vaihtaa maisemaa, hän mahdollisti muuttoni Poriin. Kun viime kesänä aloin käymään Porissa ja tapailemaan Markusta, iskä piti huolen Jimmystä. Iskä ymmärsi sen, että minun oli päästävä tänne. Ja muutettuani Poriin, pidettiin iskän kanssa paljon yhteyttä. Joskus laskin, että loppuaikoina soiteltiin iskän kanssa lähes päivittäin. Uskoisinkin, että en olisi saanut elämääni järjestymään samalla tavalla uusiksi ilman iskän tukea.
Vaikka iskää ei enää täällä olekaan, on hetkiä jolloin koen hänen olevan läsnä, luonani. Tällaisia hetkiä on kun ollaan ulkoilemassa Jimmyn kanssa ja tunnen miten tuuli puhaltaa, tai auringon säteet lämmittävät tai kun meri pauhaa. Koen isän läsnäolon myös silloin, kun touhuan Jimmyn kanssa. Iskälle kun eläimet olivat tärkeitä, samoin kuin ulkoilu ja luonto. Nauttiessani Jimmyn kanssa ulkoilusta, katsellessani kauniita luonnon maisemia, oloni on hieman helpompi. Ehkä silloin iskä on käynyt luonani. <3
